Koti on kaunis sana ja niin ovat myös koto tai kota. Koti-sanan etymologiaa en tunne, mutta ehkä sen voi nopeastikin selvittää. Vilkaisu tietolähteisiin kertoo, että kodassa koti on syntynyt, juuri kuten korvani arveli. Koto-muotoa kodista käytti mm. Sakari Pälsi. ”Kotoinen kylyni” on luonteva sanonta monin tavoin. Kuuluihan sauna suomalaisen kotiin jo aikojen alusta.

Koto on myös japanilainen kielisoitin, kota puolestaan alkeellinen, mukana kuljeteltava asumus, jossa ihminen voi viettää yönsä ja päivän mahdollisen vapaa-aikansa tuulelta ja tuiskulta suojassa tarvekaluineen kaikkineen. Vähitellen tarvekalujen joukkoon alkoi ilmestyä niin naisten koruja kuin idoleja, pieniä jumalpatsaita. Pitihän myös metsän, taivaan ja veden maagisiin henkiin luoda yhteys.

Kodan keskellä paloi nuotio, joka lämmitti ja jonka avulla saattoi keittää ja paistaa mahdollista saalista, jota luonnosta oli pyydetty. Ihminen saalisti pyytämällä: ”Oi luontoäiti, anna minulle evästä” – Ja luonto vastasi usein pyyntöön jopa kalan eviä tarjoillen, sillä kyllä niukankin aterian eteen joutui todella tekemään töitä.

Jos pyytäminen tuotti rusaampaa tulosta, sopi ryhtyä säilönnän ohella vaikka minkälaisen gourmand-kokin puuhiin. Suola (vaihtamalla saatu) sekä vaikkapa katajanmarjat ynnä muut marjat ja yrtit saattoivat jo silloin kuulua mausteisiin. Savu nousi nuotiosta kohti kattoa ja liikui vikkelästi kodan reiästä taivaalle hajotakseen tuulessa täysin. Se tuoksui ja tuoksuu yhä juuri niin hyvältä kuin kunnon kuivasta puusta kohoava savu aina.

Siinä olivat kodin keskeiset elementit makuupaikan lisäksi; vessa tosin löytyi ulkoa. Jos nykyaikaisen kodin kiiltävät materiaalit, designin ja sähkön unohtaa ja riisuu niiltä modernin olemuksen, on kota ja sen hengissä pysymiseen opastava, ihmistä suojaava ja auttava tarkoitus vieläkin tallella lähes jokaisessa kodissa.

Myös minä rakensin lapsena majan. Kyllä se itse asiassa oli kota sekin, parista riu´usta ja tervapahvista tehty kyhäelmä hiekkalaatikkoon. Mutta kun se oli oma, kun se oli kohtu. Sitä en tietenkään silloin ymmärtänyt. Sen kodan varjossa luin ja tervapahvi esti tuulen tulon. Jos vielä aurinko lämmitti ja olin saanut mehua ja pullaa (ja varsinkin jos kirja kiehtoi) oli olo auvoinen.

Kodin merkitys korostuu, kun sieltä on lähtenyt jonnekin. Tulo sairaalasta kotiin juuri nyt on ollut palaamista lapsen alkutilaan. Eilinen päivä sattui olemaan aurinkoinen, satavuotisen Suomen kevään säähistoriaan verrattuna jopa lämmin; yli kymmenasteinen. Talo odotti minua hiljaisena, pöly kun ei juuri puhele. Vaimoni oli myös tehnyt parhaansa nitistääkseen sen; hän oli ennen Pietariin lähtöään pessyt jopa ulkoven ja sitä ympäröivät seinät, jotta minun olisi helpompi astua sisään. Ilman silmälaseja en nähnyt eroa, mutta vaistosin sen. Pelkkä hyvä tarkoitus voi joskus riittää.

Elämää edustaa kotona tällä hetkellä vain minä sekä yksinäinen perho, joka äsken lensi kohti ikkunaa ja räpisteli siinä. Kaislaperhonen se ehkä oli; olin tunnistavinani sen siipien vaaleanvihreästä väristä. Ellei sittenkin koi… Mutta jos, siitäkin selvittäisiin. Isoja lukkeja ei nyt näkynyt ovenpielissä saati että metsähiiret olisivat mellastaneet edes kellarissa. Koti on pysynyt tallella ja ottanut omansa suopeasti vastaan.

Sairaalassa kaikki sujui hyvin, mutta raikasta ilmaa ja luontoa siellä kaipasi. Niinpä tein jotain odottamatonta: en mennytkään heti sisälle ja laskeutunut vuoteelle kuten toipilaan olisi kaiketi kuulunut tehdä, vaan kuljin pihalle ja istahdin tuoliin jonka suuntasin kohti aurinkoa. Olin jo ehtinyt juoda lasillisen kylmää vettä keittiössä ja nyt nautin kaukana palavan reaktorin kuumuudesta kasvoilla; d-vitamiinistäkin.

Se riitti. Varsinainen nälkä ei ollut ja jos sellainen tulisi, kuivaa muonaa löytyisi kaapista. Luonnosta sitä ei tarvitsisi aivan heti kysellä. Kasvimaa oli kyllä ennen lähtöä käännetty ja multaan piilotettu perunoita. Mutta siellä ne vasta aloittelivat kasvuaan. Mikään Rymättylä ei tämä jokilaakso sentään ole.

Uutisia olin sairaalassa tiuhaan lukenut, muistellut Manua, joksi häntä oli helppo tuntemattomankin kutsua ja seurannut jopa jääkiekkoilijoiden kompurointia (tosin vasta jälkeenpäin ja sanoina). Mutta nyt päästin siitä maailmasta kerrankin irti. Istuin vain ja olin. Niin kauan kun ihmisellä on koti, tämäkin mahdollisuus eräänlaiseen tarpeelliseen ja toki vain hetkelliseen pakoon on tarjolla. Kodin merkitys korostuu joskus sitäkin kautta. Mutta vasta se, joka on kotinsa joutunut jättämään eikä voi sinne enää koskaan palata, saattaa täysin ymmärtää, mitä koti ihmiselle ja hänen elämälleen todella merkitsee.

 

 

(16.5.2017)