Joskus ihmisen elämä tuntuu päättyvän umpikujaan. Vielä äsken moni ovi oli auki ja elettiin kuin kesän kynnyksellä vaikka lumi välillä peittikin maan. Mutta koska valoa riitti, toivoa ja uskoa riitti. Kumpaakin ihminen tarvitsee elääkseen. Jos ei muuta uskoa, niin uskoa ihmisyyteen ja itseensä. Vain se, joka itseensä uskoo, pystyy uskomaan toisiin.

Silti eteen saattaa noin vain ilmestyä jostain suuri muuri ilman ovea ja siihen kulku pysähtyy. Ei auta vaikka kuinka yritämme päästä sen läpi tai ylitse.

Mutta siihen ei sittenkään saisi pysähtyä. Kaikki vaihtoehdot on syytä miettiä ennen kuin luovuttaa ja antautuu kohtalon käsiin. Pelko on kuoleman veli. Jos päästät pelon sisällesi, menetät senkin hyvän mikä sinussa on.

Toki ihmisen elämää hallitsee kummallinen kiertoliike. Kun synnymme, alamme kasvaa ja kehittyä, oppia ja viisastua. Kunnes tulee aika jolloin vähitellen kaikesta kerätystä on myös luovuttava. Jos ei ihminen itse sitä haluakaan, sen hoitaa joka tapauksessa aika. Ajan kulku on äänetöntä ja jylhää, mykkä ooppera Wagnerin tapaan. Kun aika on lopussa, ei meillä ole siitä kädessämme edelleenkään sekunnin sekuntia. Ja kun tämän sanoo, on tulevaisuus joka vielä äsken oli edessämme jo mennyt. Aika ei kerta kaikkiaan pysähdy koskaan, ei kenenkään toimesta.

Paljon elämässä auttaa se, että ihmisessä itsessään riittää uteliaisuutta, halua tutkia, tarkastella, kummastella. Maailma on suuri ihme, elämä maapallon pinnalla tai merten syvyyksissä samoin. Me tiedämme omasta mielestämme jo todella paljon, mutta mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän meidän pitäisi tietää. Jokainen uusi tieto avaa vain lisää perspektiivejä jonnekin sellaiseen, jonka suuruus on käsittämätön. Enää ei tutkijoille riitä yksi maailmankaikkeus, vaan sen viereltä löytyy jo toinen. Ja sen viereltä ehkä jälleen uusi. Kohta emme enää edes ajatuksissamme voi ehättää niiden sfääreihin. Mutta yksi asia kyllä näkyy pysyvän: maailmankaikkeudessakin me yhtä kaikki edelleen asumme tämän niin vähäpätöisen mutta kuitenkin käsittämättömän kauniin maapallon pinnalla.  Ja täällä me myös saamme elantomme aivan arkisista ja tavanomaisista luonnon antimista, kuulostaapa sanonta miten vanhanaikaiselta tahansa.

Ihminen on pohjimmiltaan yksi ja sama syntyipä mihin kulttuuriin ja maanosaan tahansa. Ihminen jos mikä on ihmeistä suurin. Tämän ihmeen hyvyyttä ja rehellisyyttä, sen sisältä löytyvää toivoa ja rakkautta meidän kannattaisi vaalia: lapsiamme. Koko tuleva elämä perustuu sille, mikä heidän teoistaan taas kerran rakentuu. Voisiko ihmiskunta jonain päivänä herätä pahimmista painajaisistaan ja tajuta, että vain yhdessä ja toisiin ihmisiin luottaen voimme luoda maailman, jossa jokaisen on hyvä elää.

(13.5.2017)