Kuinka erilaisia ovat yhtä kaikki keväät. Jokainen kevät on omanlaisensa.

Tämä kevät jää etenkin mieleen. Kun uuden vuoden aattona maa oli aivan paljas, on maassa nyt vappuaaton kunniaksi ihan kunnollinen lumipeite: jopa muutaman sentin paksuinen.

Toisaalta valo on kuitenkin niin suurta, ettei edes lumi vie iloa keväästä. Tuhannet sinivuokot selviävät kyllä, ehkä jopa muutama valovuokkokin jotka juuri aloittelivat kukintaansa. Muuttolinnuille vein siemeniä, vaikka periaatteessa ruokintakauden lopettajaiset on jo aikaa sitten pidetty. Myös skillat näyttävät vain odottavan lumen sulamista.

Ja sulaahan se. Voi olla että näemme tänään jopa auringon. Ja ellemme tänään, huomenna sentään? Aina kannattaa katsoa eteenpäin ja elätellä toivon tunnetta mielessään. Pandoran lipas on ajat ollut sepposen selällään, minkä maailman kauheudet näyttävät. Vain Elpis (toivo) sinne kuulemma sentään jäi.

Ylivoimaisesti suurin osa ihmiskunnan ihmisistä on oikeita ihmisiä: hyviä, mukavia ja aitoja. Miksi sitten me emme kykene elämään sovussa yhdessä, toisiamme auttaen? Kysymyksiä riittää, ne tulevat aina uudestaan, kuten Samuli Paronen kirjoitti; vain vastaukset vaihtuvat. Eteenpäin on silti mentävä, soitten yli tarvottava, kiinteä maa häämöttää tuolla jossain. Ehkä maallinen paratiisi, tuo ikuinen Paradisus Terrestris, ei toteudu koskaan, mutta hyvä sinne on kuitenkin yrittää. Ellei meillä ole päämäärää, ei meillä mitään ole.

Tuulen ja tuiskun läpikin pääsi tänne vappua viettämään vaimoni vanhemman tyttären perhe. Sauna oli vielä lämmin, koska me olimme siellä vaimon kanssa jo aiemmin kylpeneet, tuossa Pälsin nimittämässä ”kotoisessa kylyssämme”.  Lisäsin vain puita ja saunaan nuoripari poistuikin hetken päästä, kun taas 11-kuukautinen Sonja jäi meidän hoitoomme. Vaimoni hän kyllä tunnisti, rakkaan babuljan, mutta minua djedushkaa hän katseli hieman epäillen, onhan hänen virallinen nimensä Sofia, mikä tarkoittaa viisautta. Ja pian epäilys muuttui murheeksi: koska paikka oli outo, oli selvää, että vanhemmat olivat hänet, ikioman lapsensa hylänneet. Sitä surua ja tuskaa eivät tyynnyttäneet parhaimmatkaan lelut; ei edes isoiäidin tuttu syli. Vasta kun äiti ilmestyi saunapuhtaana, itku lakkasi.

Niin saatoimme viettää iltaa rauhassa teetä juoden ja puhellen. Ja myös Sonetshka virkistyi ja paha unohtui. Hänkin otti keskusteluun osaa kielellään, jossa oli jälleen joukottain uusia sanoja ja vivahteita. Niitä me yksinkertaiset emme aivan heti ymmärtäneet, mutta pian mekin opimme. Juuri lapsen viattomuudessa, hänen jatkuvassa halussaan katsoa, tutkia ja ihmetellä taitaa edelleen piillä se sama toivo, joka Pandoran lippaan pohjalle aikanaan jäi.

 

 

(30.4.2017)