Huhtikuu on kuukausista julmin, kuten T. S. Eliot totesi. Paitsi sään ja muutoksen, myös verojen tähden. Käyn läpi kuitteja, jotka työhön liittyvät, erottelen turhat niistä, jotka yhä ovat tärkeitä; paljon sellaisia ei valitettavasti nyt ole. Jokainen niistä täytyy silti katsoa lävitse tarkasti.

Aikaa kuluu, mutta aikaa yhä on.

Kuitti on hauska sana, se on sekä lappunen maksusta, että jotain enemmän, uupumusta esimerkiksi työstä. – Olen aika kuitti tai täysin kuitti, voisin minäkin siis kuittaillen todeta.

Paljon löytyy turhia kuitteja jotka ovat laatikkoon vain kasautuneet. Katselen niitä jokaista hetken ja laitan paperikassiin, jonka voi aamulla polttaa salin uunissa sytykkeenä puille.

Yksi kuitti jää kuitenkin polttamatta, vaikka turhaksi sekin ensin osoittautuu. Olen aprillipäivänä 2016 ajanut Helsinkiin ja mennyt Ursulaan kahville. Mutta kahvia en olekaan juonut, vaan teetä, koska tämän kuitti kertoo. Se antaa maksun kellonajaksi 12: 42 ja ilmoittaa myös, että minua on palvellut Hertta T. Eikä vain minua, vaan kuitin mukaan olen maksanut toisenkin teen, ja sitten on nautittu yksi croissant sekä mätikakkupalanen. Kuulostaa herkulliselta, mutta siinä kaikki. Mätikakun ulkonäköäkään en muista.

Kenen kanssa olen siellä ollut, sitäkään en  saa mieleeni. Sen arvaan kyllä, miksi olen ollut Ursulassa. Tietenkin katsomassa merta, koska meren katsomisesta pidän. Mutta kuka on ollut kumppanini, siitä ei ole edes haaleaa muistoa. Uskon että itse olen päätynyt croissantiin koska pidän niistä. Mätikakku taas viittaisi naisseuraan. Ehkä mukana on ollutkin vaimoni, kuka muukaan.

Se miksi kuitin olen säästänyt, johtuu kuitenkin muusta. Sen toiselle puolelle olen kuulakärkikynällä kirjoittanut lauseen:

”Miten joutava on kaltaiseni julppi paikassa, jossa voivat asua enää vain jumalat.”

Tavassa kirjoittaa kuittien taakse ei ole mitään sen merkillisempää, olen aina tehnyt samaa. Silloin tällöin jostain mielen pimennoista nousee ajatus, tai oikeastaan vain ajatuksen poikanen, pieni aihio, josta joskus saattaisi kasvaa jotain, mutta useimmiten ei. Tämä lause on jäänyt kuitin taakse ja unohtunut täysin, koska kuitti on jäänyt ensin lompakkoon ja sitten muitten mukana siirtynyt kohti selvitettävien kuittien kasaa. Vasta nyt näin ja luin sen.

Verotukseen se ei käy, mutta käykö muuhun?

Lause jää kiertämään päähän. Jotain siinä on. Toisaalta: mitä itse asiassa olen sillä tarkoittanut. Alkupuolen tunnistan, itseni siis, mutta en sittenkään usko että pidän Ursulan näköalaa aivan paikkana jossa jumalat  (pienellä j-kirjaimella) asuisivat. Mihinkä siis viittaan. Ehkä johonkin aivan muuhun seutuun? Olemmeko puhuneet ja lähteneet sanojen myötä matkalle, joka joskus on jo tehty ja jäänyt ainakin toisen meistä muistiin sellaisena paikkana ettei paremmasta väliä. Paikkana jota  olen pitänyt liian hyvänä itselleni.

Mikä lie Olympos-vuori. Mutta siellä emme ole käyneet. Varmaan jokin sen kaltainen. Tai sitten täysin hengen luoma utopia. Onhan sekin mahdollista. Ilman kykyä toivoa ja kuvitella, ei meillä mitään olisi.

”Jossa voivat enää asua vain jumalat” saattaisi viitata myös siihen, ettei kukaan ihminen enää voisi asua siellä. Mutta mitään apokalyptistä tuskin olen sentään ajatellut. Ulappa Ursulan edessä tapaa aina rauhoittaa mielen.

Kotiani se ei kuitenkaan tarkoita ja tämä jo lohduttaa. Olkoon, levätköön rauhassa tuokin lause. Ehkä vielä aikaa myöten saan siitä jotain irti. Jokainen sana voi olla tiili; monta sanaa lause, portaikko, jopa osa perustusta tai seinää. Tästä lauseesta minulle jää toistaiseksi vain mysteeri ja häivähdys runoutta. Mutta runous on minulle paljon, joskus koko maailma. Sen myötä nousee usein tuuli, joka saa liikkeelle paitsi mielen,  sen myötä myös ruumiin, joka omalla tavallaan yrittää pitää ihmisen sisimmästä huolta.

(24.4.2017)