Taide, varsinkin maalaustaide ja grafiikka ovat aina kiinnostaneet minua.

Itsekin olen alalla yritellyt jo nuoresta, kuten amatöörin kuuluu. Hetken luulin, että onnistuisin, olinhan murrosiässä ja täynnä epätoivoista toivoa. Mutta aika muutti askelten suunnan. Sadasta siveltimen sutaisusta saattoi vain yksi mennä vahingossa oikein. Ammattilaisella tuo suhde on päinvastainen.

Tämä hillitsi kuvaamishaluja ja sai minut yhä tiiviimmin sanojen pariin. Sanoja voi sentään lähes loputtomiin vaihtaa ja korjailla.

Mutta rakkaus esittävään taiteeseen jäi. Kun murroiässä ja hitusen vanhempana katsoin vain uusinta taidetta, olen vuosien myötä myös kääntynyt taaemmas. Vanhat mestarit ovat aina hienoja: Carlo Crivellistä Hieronymus Boschiin, sanotaan vaikkapa näin. Lähes kaikki Crivellin työt olen nähnytkin säteellä Venetsia, Lontoo, Firenze, Ascoli Piceno. Hieman uudemmasta maalaustaiteesta olen erityisesti nuoruuteni jälkeen edelleen pitänyt Matissesta. Missä museossa hänen taulujaan on, siellä käyn. Eremitaashin uudessa filiaalissa eli Pääesikunnassa niitä voi nähdä suuremman määrän eikä junamatka Pietariin kestä kuin vähän yli kolme tuntia. Iloinen Allegro vie ja tuo vaikka samana päivänä. Malevitshiin taas voi tutustua Venäläisen taiteen museossa, jonne harvoin on jonoja.

Yhtä lailla olen ihastunut Giorgio Morandiin, joka eli elämänsä Bolognassa ja maalasi lähes pelkästään asetelmia joiden pullot ja purnukat ovat museossa myös näkyvillä. Vietin siellä kerran päivän niin hänen kotimuseossaan kuin suuressa retrospektiivisessä näyttelyssä. Onhan Bologna kaunis kaupunki, mutta Morandin muistan paremmin. Suomen Morandi Hannu Hyrske kuuluu myös suosikkeihini eikä vain grafiikka vaan myös asetelmat.

Kain Tapperia kaipaan edelleen. Hieman myös partaansa alati punovaa Juhani Harria. Ja kun alan ajatella, heitä onkin pitkä rivi. Viimeksi näin Schjerfbeckin näyttelyn Turun taidemuseossa. Siellä oli jopa tuoli jolla saattoi istua, olla ja katsoa vain. Kuolleita tuntuu olevan yhä enemmän. Mutta taulujensa kautta moni kuollut saattaa olla elävääkin elävämpi.

Onneksi elossa on myös niitä, joista pidän ja joiden kanssa voi jopa puhua. Antti Ojala on sellainen. Tapasin aikanaan ensin hänen vaivaisukkonsa Keravan suuressa taidemuseossa, joissa niitä seinillä riitti ja ihastuin ikihyviksi. Vaivaisukkojen perässä olen sitten juossut jopa Kerimäen kirkossa. Vanhakantainen, lähes talonpoikainen vakavuus kuvastuu tauluista, leveän ja jyhkeän viivan tunnistaa heti, mutta silti jälki on aina muuta kuin kopiota tai painokuvaa.

Tämän totesin taas kun kävin hänen viimeisimmässä näyttelyssään Albertinkadulla numerossa 9. Kun Antti O. maalaa enkelin, joka kohta saattaa tapulissa puhaltaa pasuunaan, sen ääni kuuluu yli ihmisjoukon puheensorinankin.

Näin ainakin kävi avajaisissa, jonne oli kyllä saatu myös trumpetisti ja klarinetisti meitä noitumaan. Iso oli iloni kun katselin, kuuntelin, kiertelin, olin. Iso on ilo myös siitä, että kaikkea taidetta yhä voi ja saa tehdä myös Suomemme maassa. Vieläpä sellaista, että sitä voisivat muutkin kuin vain tämän ugrilaisen heimomme jäsenet rakastaa.

(20.4.2017)