Kauan sitten Antti Tuuri kirjoitti mainion kuunnelman jolla oli tuo nimi; se käännettiin saksaksikin. Kyllä senkin nimi on jäänyt mieleeni, kunhan saisin sen sieltä hohtimilla ulos: Der Schnee ist – ja sitten jotakin tyyliin Fäls, Fels, Pels? Mutta vaikka kuinka yritän löytää muististani oikeaa vastinetta, en löydä.

Luovuttaa ei kuitenkaan pitäisi.

Etsin oikein vanhanmallisen sanakirjan ja monen tutkailun jälkeen löydän sanan Fell – turkki, nahka; se tulee lähimmäksi sitä minkä muistan. Olisiko tuo? Ehkä kirja yhä voittaa internetin, vaikka siihen ei tunnu uskovan enää kukaan.

Viime vuosituhannella kuunnelmia kirjoitettiin paljon, niitä todella jopa käännettiin ja esitettiin pitkin poikin Eurooppaa. Nyt kuunnelman suurin pituus jää alle tuntiin. Hieno taidemuoto on tylysti kutistettu, vaikka pitäisihän meidän tietää, etteivät ihmisetkään ole samanlaisia, vaan mitä kirjavin lauma jokaista pituus- ja mittaluokkaa XS-mallista aina XXXL:ään.

Ehkä selityksenä on se, etteivät kuuntelijat enää jaksa seurata mitään tuntia kauempaa. Ja miten jaksaisivatkaan, jos eivät kokemuksesta tiedä, että sekin olisi mahdollista. Saattaa olla, että myös tähän on hiipinyt tuo amerikkalaisten käsitys ihmisten kyvystä ja halusta ottaa informaatiota saati taidetta vastaan. Jokainen tv-dokumentti siitä maasta on tunnistettavissa heti ilman viitetekstejä tai edes ääntä. Yksikään kuva ei viivy, pysähdy, anna katsojalle aikaa, eikä yksikään haastateltava saa puhua kuin repliikin. Enempää eivät ihmisaivot ilmeisesti kestä.

Nämä kaksi asiaa kohosivat mieleeni, kun heräsin viiden maissa ja katsoin ulos. Valkeaa oli kaikkialla, yöllä maahan oli satanut ohuelti lunta.

Lumi on toden totta vaate, peite ja käärinliinakin, ainakin hetken minun mielestäni. Mutta onhan pitkäperjantai. Ehkä luonto haluaa osoittaa olevansa sen verran uskonnollinen, että ottaa osaa Jeesuksen kärsimyshistoriaan. Sillä Jeesus hän tuolloin vielä oli; Kristus hänestä tuli vasta kuoltuaan. Alkava ja kasvava uusi uskonyhteisö otti myös hänen kuolintapansa eli ristin tunnuksekseen.

Kuntaliitos on tehnyt minusta Lohjan kaupungin asukkaan. Lohjan symbolina taas on halsteri, koska Pyhä Laurentius eli Lauri grillattiin sellaisella uskonsa tähden. Motonet näkyy myyvän nykyaikaista halsteria hintaan 3.90,– ”Kätevän kokoinen, ketterä halsteri”, sanoo mainos. Ketterä? Marttyyriksi kukaan tuskin ketterästi halusi, mutta paljon heitä oli ja yhä on. Tuhansia ja taas tuhansia on maailmassa jo tapettu uskonsa tähden ja sama tappaminen jatkuu yhä. Vain uskonnot ja kohteet vaihtelevat.

Lumi hohtaa, kun aurinko alkaa nousta. Taivas on hennon punerva. Peippo laulaa, toinen, mustarastas myös ja punarinta alkaa pian kuherruksensa sekin. Pakko on yhä ruokkia niitä, käydä antamassa taas siemeniä. Kun on syysmyöhällä linturavintolan avannut, ei sitä noin vain voi sulkea, vaikka huhtikuuta eletään. Järripeippoja tuolla myös liikkuu, pikkuvarpusia, tinteistä puhumattakaan. Pyrstötiainenkin ilmestyi vai jälleen kadotakseen. Miten kaunis lintu se on.

Valoa riittää ja lumi lisää sitä myös. Valon määrä kasvaa nyt viikossa lähes tunnin täällä etelässä, Lapissa ylikin. Valo tarkoittaa toivoa, pyrkimistä eteenpäin. Pimeä on mustaa ja taantumisen merkki. Sielussa siis. Voihan yö sinänsä olla tyyni ja rauhoittava, unta ja lepoa varten pedattu. Vedän itsekin kesäisin pimennysverhot ikkunaan. Sillä katso, pimeyttä ei tule.

Ehkä lumen vaatekin vain rauhoittaa, vaikka kesärenkailla ajava toivoisi sen sulavan ja nopeasti sittenkin. Minä toivon sen sulavan myös siksi, että mäkemme tuhannet ja taas tuhannet sinivuokot pääsisivät taas näkyviin. Ne jos mitkä ovat minulle kevään ja toivon merkkejä.

Sinivuokkoja olen täällä katsellut jo yli kolmekymmentä vuotta. Se on kiehtova kasvi. Syksyllä vuokon tuoreenvihreät lehdet jäävät talven alle tullakseen keväällä näkyviin lähes vahingoittumattomina. Ensimmäisen sinivuokon näkeminen on aina aihe pieneen juhlaan, kun kukan sinen näkee ruskeitten lehtien lomasta. Kevät! Tiedän paikat, lämpimät rinteiden kohdat, mutta joskus ensimmäinen silti yllättää paikanvalinnallaan. Ja äkkiä niitä on aivan joka puolella, minne vain katseensa kääntää.

Kasvit ovat kulkureita, sanotaan, mutta sinivuokko ei ole nopea jaloistaan. Se pudottaa siemenensä lähelle itseään ja siitä syntyy uusi, jos syntyy. Jostain muistan lukeneeni, että kekomuurahaiset ovat siemeniä kanniskelleet ja sitten niistä luopuneet. Näin vuokot ovat saaneet hieman kuljetusapua salavihkaiselle mäkemme valloitukselle. Joka tapauksessa ne ovat aikojen saatossa levinneet kaikkialle hitaasti ja varmasti. Hitaasti hyvä tulee, sanoi äitinikin.

Pitkä on perjantai nimeltään, mutta pian on lankalauantai, sitten pääsiäinen, toinen pääsiäispäivä ja jälleen arki. Aika on hidas lapsena, nopea vanhana. Ja kaikkein nopein on kevät. Tuskin se on tullut, kun se on jo poissa. Mutta sitä en aivan vielä halua ajatella. Istun kuin lapsi ja odotan, että lumen sijasta myös valkovuokot kohta saapuisivat sinivuokkojen sekaan ja mäki olisi hetken kuin satavuotiaan Suomemme lippu.

(14.4.2017)