Tällä hetkellä iltalukemisenani on Antonio Tabucchin (1943 – 2012) pieni teos Sogni di sogni. Sen on kustantanut palermolainen Sellerio, kuten monet muutkin Tabucchin ohuet pehmeäkantiset kirjat. Monet niistä ovat kiinnostavampia kuin suuremman kustantajan Feltrinellin paksummat teokset. Kiinnostavaa on myös se, että Tabucchi pysyi uskollisena näille kahdelle kustantajalleen ja antoi kummallekin käsikirjoituksia ikään kuin vuorovedoin. Ilmeisesti järjestely oli sopuisa ja kaikkia osapuolia tyydyttävä, koska se jatkui Tabucchin kuolemaan saakka.

Tabucchi on yksi niistä, joita yhä luen; klassikko siis. Häntä voisi kutsua suosikikseni, tai paremminkin yhdeksi niistä. Monia hänen teoksiaan ei koskaan ole käännetty, mutta Sogni di sogni on. Sen nimi näkyy suomeksi olevan Unien unia. Suomentaja on Leena Rantanen ja kustantaja Tammi (1992). Toinen teos josta paljon pidän on Notturno indiano. Se taas on suomennettu nimellä Intialainen yösoitto. Kirjan on kustantanut Like vuonna 2000. Kaikki loput ovat Tammen kustantamia, jos kohta Requiemin näkyy jälleen julkaisseen Like (1995).

Runsaaseen tuotantoon verrattuna Tabucchia on suomennettu vähän; hienoja novelleja vain yksi nide Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä (1985). Pääteoksena voisi pitää Sostiene Perreiraa, joka on suomennettu nimellä Kertoo Perreira (1996). Sostiene tarkoittaa myös tunnustamista. Mutta ehkä sen toistaminen olisi ollut liikaa ja suomentaja Liisa Ryömän ratkaisu kuten myös koko käännös erinomainen.

Paljon Tabucchi kirjoitti portugalilaisesta runoilijasta Fernando Pessoasta. Yksi pieni kirja kertoo tämän runoilijan kuolemasta Gli ultimi tre giorni di Fernando Pessoa (Fernando Pessoan kolme viimeistä päivää), Sellerio, 1994. Tabucchi muuten osasi portugalia niin hyvin, että kirjoitti Requiemin sillä kielellä. Siinä tavataan ohimennen myös runoilija Pessoa Lissabonissa, kaupungissa, jossa tämä asui lopun ikänsä Etelä-Afrikassa vietetyn lapsuuden jälkeen. Kirja on rakkaudentunnustus koko Portugalille.

Pessoa olisi ilman Tabucchia ja Pentti Saaritsaa joka aikanaan hienosti suomensi Delfiini-kirjastoon valikoiman tämän runoja jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hän oli runoilijana eräänlainen kummajainen joka Kavafiksen lailla löydettiin kuolemansa jälkeen ja jota vasta sitten toden teolla alettiin julkaista. Käsikirjoitukset löytyivät matkalaukusta, monilla niistä oli eri tekijänimiä, heteronyymejä. Tästä Tabucchi kirjoitti esseeteoksen Un baule pieno di gente (Matka-arkku täynnä ihmisiä) 1990.  Jokainen Pessoan heteronyymi kirjoitti kaiken lisäksi runoja aivan omalla tavallaan, jokaiselle heistä Pessoa kehitti myös omat elämäntarinansa. Runoilijalla itsellään oli monta minuutta, mutta yksi niistä hallitsi muita, täytyyhän jonkun kai pitää ihmistä koossa. Tämä sama ajatus on yksi pääjuoni teoksessa Kertoo Perreira. Siitä myös Pessoa itse kirjoitti yhden heteronyymin runoissa. Mutta hallitseva minuuskin voi muuttua, todentaa Tabucchi. Perreirasta, varovaisesta lehtimiehestä, kuoriutuu lopulta uskalias ja hän pakenee Salazarin diktatuuria Ranskaan.

”Kaikki, kaikki uni on nähtävä valveilla silmin”, kirjoitti nuori Paavo Haavikko. Taas kerran siteeraan sen, mutta minkä parhaille lauseille mahtaa. Ja Tabucchin kirjaan unista se todella sopii. Teoksen ensimmäisen unen näkee Dedalo (Daidalos), viimeisen Sigmund Freud. Sekin sopii. Freudhan varsinaisesti aloitti unien tulkinnan.

Ne kaksi unennäkijää, joista eilen illalla luin, olivat kuitenkin kirjailijoita. Ensimmäinen oli Arthur Rimbaud, toinen Anton Tshehov.

Rimbaudin uni on todellisen runoilijan, vaikka Rimbaudin runous loppui jo varhain kuin seinään. Hänen kuuluisin runonsa on Le bateau ivre, joka on suomennettu parikin kertaa; tunnetumpi versio lienee Juopunut pursi. Rimbaudilla oli suhde toiseen runoilijaan eli Verlaineen, mutta sekin loppui. Varsinainen elämänura jatkui asekauppiaana Afrikassa. Hän palasi Ranskaan ja kuoli Marseillessa polven syöpään. Jalka amputoitiin, mutta se ei häntä enää pelastanut. Rimbaudista on kirjoittanut toinen runoilija J. K. Ihalainen pienen elämäkertateoksenkin Ainoa, ainoa, ainoa elämä (1995/2012).

Untaan Rimbaud näkee marseillelaisessa sairaalassa. Rimbaud kävelee tietä ja kantaa amputoitua jalkaa kainalossaan. Jalka on kääritty sanomalehteen, johon on painettu yksi hänen runonsa. On kuutamoyö.

Hän laulaa vallankumouslaulua ja kun tapaa talon ja sieltä naisen, vaatii tältä asetta. Ja kas, ase löytyy. Mutta löytyy muutakin, rakkautta, vieläpä eroottista. Jää tänne, nainen pyytää. Mutta Rimbaud ei voi, Pariisi kutsuu, vallankumous. Amputoidun jalkansa hän jättää kuitenkin naiselle: ”Pidä siitä huolta”, hän sanoo. Ja kun Rimbaud taas lähtee kulkemaan, on kulku helppoa, Rimbaud kävelee kuin hänellä olisi tallella molemmat jalkansa. Ja unen kaksi viimeistä lausetta kuuluvat näin: ”Taivaanrannan aamunkoitto oli ruusunpunainen. Ja hän lauloi ja oli onnellinen.”

Tshehovin uni on konkreettisempi, se liittyy hänen omiin kertomuksiinsa. Tätä unta Tshehov näkee Sahalinin saarella. Unessa hän on sairaalassa. Ja nimenomaan mielisairaalassa, jonne sijoittui yksi hänen suurista kertomuksistaan Palata n:o 6 – Sali n:o 6 (1892). Kaiken lisäksi hän on pakkopaidassa, kun taas muut mieleltään sairaat kulkevat vapaina hänen ympärillään.

Paikalle saapuu lääkäri, jonka erottaa potilaista lääkärin valkea kaapu. Häneltä Tshehov pyytää paperinpalaa ja kynää. Hän haluaa kirjoittaa tarinan hevosesta.

Kynää ja paperia Tshoville ei tietenkään anneta. Lääkäri ei pidä hänestä, moralistista ja teoreetikosta, joksi Tshehovia kutsuu. Ja sanoo myös: ”Ette te voi kirjoittaa, te olette hullu.”

Tshehov vetää syvään henkeä ja alkaa ajatella kertomustaan ja hevosta. Ajurilta on kuollut poika, mutta kukaan ei halua kuulla hänen surustaan. Ja niinpä ajuri kertoo sen hevoselleen, kärsivälliselle eläimelle. (Tällaisen kertomuksen Tshehov on kirjoittanut.)”Se oli vanha hevonen, jolla oli ihmisen silmät.”

Tässäkin unessa on onnellinen loppu. Paikalle laukkaa kaksi hevosta joiden selässä kaksi tuttua näyttelijätärtä. Käsissään heillä on kukkivia kirsikanoksia. Ajuri kiinnittää nyt nämä hevoset rattaiden eteen, Tshehov istuutuu rattaisiin ja ajuri ajaa suoraan ikkunasta ulos vapaaseen ilmaan. Kun kiidetään pilvien välissä näyttelijättäret pudottavat maahan kaksi kirsikankukan terälehteä. Ajuri taas kääntyy Tshehovin puoleen ja sanoo että hänellä olisi surullinen tarina kerrottavanaan. Ja tietenkin Tshehov vastaa näin: ”Minulla on aikaa, olen hyvin kärsivällinen ja pidän ihmisten kertomuksista.”

Niin pidän minäkin. Kummassakin tarinassa vapaus kutsuu. Runoilijaa vallankumous, prosaistia ihmisten todelliset tarinat. Ja Tabucchin kirjaamat unet jatkuvat. Tänä iltana ovat vuorossa Debussyn ja Toulouse-Lautrecin unet. Jotain niistä jo vanhastaan muistan, mutta jokainen uudelleen lukeminen muuttaa unia. Omia uniani en muista juuri koskaan enkä niitä tarvitsekaan. Näin, toisten unia lukiessa, on hyvä.

(13.4.2017)