(Henri Michaux 1899 – 1984)

1.

Ensimmäisen kirjani nimi oli Matkoilla kaiken aikaa. Sen julkaisemisesta tulee syksyllä kuluneeksi 53 vuotta.

Nimi oli enteellinen, se löytyi Henri Michaux´n runosta Plume voyage.  Jo silloin tuntui että olen aina matkalla jonnekin ja yhä sinne jonnekin suuntaan. Nykyään matkaan kyllä jo aina vain lähemmäs kotia: etupäässä Lappiin ja Pietariin. Lapista löytyvät maisemat ja se selittämätön tunne rauhasta ja avaruudesta, Pietarista taas jäljelle jäänyt perhe sekä pieni joukko ystäviä.

Toki on vielä monia maita ja paikkoja jonne tekisi mieli. Japani ja Sisilia ovat listan kärjessä, mutta Japaniin tuskin enää tässä elämässä matkustan muuten kuin vanhojen rakkauksieni eli Kawabatan ja Tanizakin kirjojen mukana. Myös Ozun ja Kurosawan filmit ovat niitä joita vieläkin katson. Mutta sitä Japania tuskin enää on olemassa. Tässäkin tapauksessa parasta todellisuutta lienee mielikuvituksen todellisuus.

2.

On kirkas lauantaiaamu. Olen herännyt varhain, lähtenyt liikenteeseen tapani mukaan ajoissa, monen mielestä aina liian aikaisin, mutta myöhästyä en halua, juna ei odota. Se oppi on saatu kotoa. Kohti Helsinkiä ajaa vaivatta, aamuruuhkan näköistäkään ei ole. Matkalla ehtii moneen kertaan miettiä vaikka koko elämänsä läpi samalla rattia käännellen. Pidän ajamisesta, siinä yhdistyvät teko ja mietintä, seesteinen olotila. Zen ja autolla ajo? Mutta Robert Pirsig kirjoitti Zenistä ja moottoripyörästä. Minulle auto on  asuinpaikasta johtuen välttämättömyys mutta joskus jopa ilo. Uskaltaako tällaista nykyisessä puritaanisessa punavihreydessä enää edes ohimennen mainita?

3.

Kun olen nauttinut aamupalan Robert´s Coffeen tutussa kahvilassa, croissant ja latte – hämmentävä ranskalais- italialainen yhdistelmä – suuntaan kohti viereistä asemaa. Allegro on tullut, mutta laskee vasta matkustajia laiturille. Lipunmyyntihalli on vielä kiinni, joten etsin muualta vapaata istumapaikkaa.

Rahanvaihtoa vastapäätä on tilaa. Siinä istuu kolme siistiä laitapuolen miestä. Kuuntelen puolella korvalla heidän puheitaan. Laihoja ovat kaikki.

Yksi seisoo eikä suostu istumaan, mutta ei mene myöskään pois. ­ – Tämä on kirkkoherra Savosta, hän sanoo ikään kuin meille muille istujille tiedoksi.

Katson vieressä istuvaa kirkkoherraksi kutsuttua ja mietin onko tässä kyse ´No mitä johtaja´ -muunnelmasta. Hienot piirteet miehellä on yhä, kaljua riittää. Ehkä hänellä on ollut ainakin joskus suhde uskontoon. Kirkkoherra kaivaa Lidlin kassista viinapullon ja tarjoaa sitä seisojalle. Tämä sanoo hyvin selkeästi: – Se on jo avattu, en koskaan juo avatun pullon suusta. Kirkkoherra hyväksyy torjunnan, ottaa itse ohuen huikan ja kaivaa muovikassista nyt lonkerotötsän jonka ojentaa seisojalle. Mies kiittää, ei ala juoda sitä vaan panee omaan S-ryhmän kassiinsa.

Vielä he juttelevat hetken ja toisenkin. Kolmas seurueen jäsen on partamies jolla kainalosauvat. Hän ei puhu ei pukahda, tuskin kuunteleekaan, mutta ei myöskään juo. Miehet puhuvat asunnoista tai kämpistä ja ainakin kirkkoherralla on sellainen. Hän kallistaa pulloaan taas, mutta vähän vain.

– Onko se venäläistä viinaa, seisoja kysyy uteliaasti, torjuu silti uuden tarjouksen. Kotimaista kuulemma on. Kirkkoherra kaivaa odottamatta taskustaan kasan pikkurahaa ja antaa ne seisojalle, vaikkei tämä ole pyytänyt mitään. Mies kiittää kohteliaasti ja sanoo: – Tällä selviän taas hieman matkaa. Kun lähden he ovat siinä yhä ja paikalle on kirkkoherran eteen seisomaan tullut jo neljäs mies, niin surusilmäinen, että omat murheeni tuntuvat todella mitättömiltä. Aamuripilläkö siinä tosiaan ollaan?

4.

Junassa mietin aikaisin aamulla netistä lukemiani uutisia. Sote-sotku jatkuu, milloin mikin asiantuntija tai puoluepukari on kääntänyt takkia, vaihtanut leiriä tai mielipidettä tai sitten kaivautunut yhä syvemmälle bunkkeriinsa. Selvää on ainakin se, että vaikka maaliin tämä yritys lopulta raahattaisin, se olisi vasta suuren ja valtaisan rahasammon pyörityksen alku. Hyötyjinä eivät ole kansalaiset, koska ovatkaan, vaan yksityinen hoivateollisuus, yhä usemmin ulkomainen sellainen. Ja kas, sotea eniten haluavat eli kokoomuslaiset ovat jo miehissä tai naisissa lähteneet hoivayritysten palkkalistoille tulevia jättipotteja odottamaan.

5.

Myös Putin saa taas yhä raskaampia pyyhkeitä, mihinpä hän ei olisikaan syyllinen, varmaan ilmastonmuutokseenkin kohta. En lukeudu hänen kannattajiinsa, tuskin mies on pulmunen millään asteikolla, mutta arvelen silti, ettei hänkään ehkä aivan jokaista asetta laukaise. Vakoojan myrkytys on toki rikos, kuten mikä tahansa murhayritys, mutta ei aseen, tässä tapauksessa hermomyrkyn alkuperä sentään koskaan ole todiste tekijästä. Yhtä hyvin jokainen Smith & Wessonin ampumalla kuulalla tehty rikos on siis amerikkalaisten omallatunnolla.

Kun Neuvostoliitto hajosi, katosi maasta suuria määrä aseita, ehkä jopa ydinaseita. Varmaan hermomyrkkyjäkin, mitäpä ei. Aika oli musta ja pimeä, roistot ja ryövärit tekivät valtaisat omaisuutensa silloin. Vanha kiinalainen viisaus jo kertoo tämän: suurimmat varkaat varastavat valtakuntia. Osa ryöväreistä jäi Venäjälle valtaan, osa keskenään riitelevästä sakista katosi ulkomaille, usein Jenkkilään tai Englantiin ryöstösaaliit mukanaan.

Kun katsoo, ketkä puhuvat tietävästi tästäkin tapauksesta, kyseessä ovat lähes aina ensimmäisen polven venäläiset emigrantit. He rahoittavat sillä oman elämänsä, koska Venäjän osoittaminen roistomaaksi on uudelle kotimaalle eli lähinnä USA:lle ja Englannille erityisen mieleen. Sitä myydään, mitä halutaan ostaa. Totuuttakin voi väitteissä olla, mutta suurimpana päämääränä on kyllä oma toimeentulo. Ah noita vilpittömiä todistajia puhtaitten kaulojensa kanssa.

6.

Kun on seurannut englantilaisten ns huippupoliitikkojen argumentointia, tulee todella myös kysyneeksi onko Englannin kuuluisasta yliopisto-opetuksesta ollut sittenkään hyötyä heidän kohdallaan. Edes sydämen sivistyksestä ei näy jälkiä. Theresa May on säälittävä kopio Thatcherista, kyläkoulun lapsia tukistava opettajatar, Boris Johnsonin odottaisi lähinnä istuvan pubissa visailuja harrastamassa ja tikkaa heittämässä. Timesin sanaristikot olisivat kyllä tuolle miehelle selvästikin liian iso pähkinä.

Helppo tietenkin on sanoa tämä. Mutta kaipa heidän lehtiin painetut lausumansa ovat tosia, koska olen niitä televisiossakin kuullut. Joka tapauksessa myös tämä näytelmä jatkuu, se jatkuu vielä kauan. Myös uusia on luvassa. Jos ei ole, niitä kyllä kehitellään jo. Jokaisella politiikolla on oma lehmänsä ojassa. Ja tukevasti onkin. Surkeasti hoidettu Brexit-soppa unohtuu, kun taistellaan hetken aikaa urheina sankareina aivan toisenlaisella, maailmoja heiluttavalla viivalla.

7.

Juna kiitää raiteilla, Lahti ohitetaan. Sitten ovat vuorossa Kouvola, Vainikkala ja Viipuri. Ja viimein Pietari, komea ja siisti eurooppalainen kaupunki.

Tunnen olevani etuoikeutettu kun voin kaupungissa rauhassa kulkea ja löytää sieltä aina uutta katsottavaa ja ihmeteltävää. Kiitos kuuluu edesmenneelle vaimolleni. Kun taas Pietarin katuja kuljen, Sveta kulkee silti yhä vierelläni ja saa minut jälleen tuntemaan itseni ihmiseksi. Moni asia voi unohtua, ja joidenkin on jopa syytä kadota, mutta näyttää että mitä enemmän aikaa kuluu, sen läheisemmäksi ja elävämmäksi kasvaa vaimoni muisto.

(17.3.2018)